Yksinäisyys yleistä

Tänään lueskelin taas kerran Facebookin yhden vanhusryhmän kirjoituksia ja kommentteja..Todella moni, eli ihan kaikki, valittavat yksinäistä elämäänsä ja kaipaavat seuraa. Alkuun minua ärsytti, kun selvästi alkoi tuntua, että etsittiin ´kin vaan parisuhdetta, eikä keskustelukumppania tai ystävää. - No, viikkojen kuluessa ne deitti-ihmiset hakeutuivat ilmsisesti muualle, kun lähes loppui sivuilla sen suuntiset toiveet, Joidenkin kanssa syntyi jopa pitempiä keskusteluja.

Olen tämän noi puolen vuoden aikana tehnyt valtavasti työtä ylimääräisen tavaran hävittämiseksi, mutta se on rehellisesti sanoen aika mahdoton urakka ja olen tietoisesti hakenut jnkinlaista ulospääsyä siihenkin, mutta kenelläkään ei ole aikaa tulla avukseni, että homma nopeutuisi, joten oen itselleni armollinen, enkä tavoittele kuuta taivaalta, vaan etenen voimieni mukaan ja välillä teen jotain ihan muuta, kuten  piipahteleneteläisen sSuomen alueella milloin missäkin, joskus tikusta asiaa tehden, joskus taanihan huvikseni, omaksi ilokseni.

Jollain aivolohkolla olen kaiken aikaa myös miettinyt, miten itse haluan lopuuelämääni elää. Vähän yllättäen tulin siihen tulokseen, että vaikka olen koko ajan sanonut, että viihdyn täällä ja rakastan tätä taloa, pihaa ja lintuolkkariani, se onkin yllättäen alkanut ahdistaaa minua. Täällä on liikaa muistoja. En pääse niinstä eteen päin. Ja lisäksi harmittaa ihan suunnattomasti, kun en itse pysty enää pihasta ja sen vaatimista töistä selviämään, vaan kakesta pitää maksaa jollekin. Se alkaa olla myös taloudellisesti raskasta ja on pakottanut miettimään, miten kaiken voin rahoittaa yhden ihmisen tuloilla.

Syksyn tullen tajusin, että minun on pakko kehittää tselleni joku sellainen harrastus, jota en ole aikaisemmin tehnyt ja aloin selata lähialueiden kansanopistojen ja vastaavien  kurssitarjontaa.El löytänt hakemaani...kuvanveistoa tai tiffanytyökursseja, mutta löysin ikonmaalauskurssin. Se tekniikkahan on hyvin vaativaa ja koskaan en ollut sitä vielä kokeillut. Ainoa ongelma oli se, että lähin kurssipaikka oli Heinolassa! Sielä minulla on ennestään kakkosasunnoksi aikanaan ostettu pieni asunto ja päätinkin, että ok. menen sinne, niin tulee sitäkin asuntoa joskus käytettyä.Miehen kuolemahan sotki ne suunnitelmat kokonaan ja se on nämä kuukaudet ollut pelkästään lisäkuluna minulle.

Kävin ensimmäisellä tunnilla, ja olin ilahtunut ilmapiiristä, joka porukassa vallitsi. Ei yhtään ryppyotsaista touhua, vaikka tarkkaa olikin.Opettajakin tosi mukava ja rento. Aloin miettiä, että mikä minua oikeastaan pitelee täällä Sipoossa. - Talo, notietysti, mutta sehän on vaan talo. Kodinhan voi rakentaa kuitenkin mihin tahansa, missä viihtyy...Aloin suunnitella Heinolaan muuttoa...varsin nopeasti tajusin, että siellä oleva asunto ei kuitenkaan ollut minulle sopiva asunto, koskasiinä oli ensimmäisestä kerroksesta huoolimatta muutamien rappusten kiipeäminen itse asuntoon ja samoin sauna ja pesutupa yms olivat kellarikerroksessa portaiden takana. Lisäksi autopaiknan löytyminen ei ollut onnitukut pihasta neljään vuoteen, vaikka olin muka koko ajan ollut ensimmäinen jonossa. En oikein uskonet, että minulle puhuttiin totta. Ja kun omaa pihaa oleskeluun ei ollut, myös uuden karvakaverin hankkiminen olisi aika hankalaa sen yöllisten tarpeiden toteuttamisen kannalta, kun pitäisi nousta lenkittämään kaveria vaikka aaamuyöllä... ei hyvä!

Tavarahelvettiä siivoillessani ja siihen kyllästyessäni aloin pitää tutkimustaukoja. Selaisin Heinolan asuntoilmoituksia, josko sieltä löytyisi minulle pieni rivitalon patkä kohtuullisen matkan päässä kaupoista ja muista palveluista? _ Löysin yhden kaksion, Jyrängöstä. Varasin jo näyttöajan yhdelle päivälle, kun tajusin, ettein pärjää kaksiossa. En voi elää ilman työhuonetta omanäköistäni "taiteilijan" elämää.Tarvitsisin kolmion! Peruutin näytön.

Yhtennä päivänä silmiini osui sitten rivitalokolmion  Sinilähteellä,,, Siinä voisi olla minulle sopiva asunto! Citymarketkin alle kilomeetrin päässä! Tilasin näytön ja sovin samalla että tehtäisiin arvio minun vanhasta Heinolan kakkoskodistani. Kun näyttöpäivä tuli, se toi mukanaan monta hauskaa  yllätystä, jotka ovat ikeastaan oman tarinansa arvoisia, mutta lopputulos oli, että ensi viikolla teen kaupat uudesta kodistani Heinolassa!

Tänään lueskelin yhden Facebook ryhmän keskusteluja ja törmäsin mm. kahteen valitukseen siitä, miten lesli tuntee itsensä todella hylätyksi ja yksinäiseksi kaikkien taloudellisten,asunto- ym ongelmien keskellä, kun ei kukaan auta, eikä välitä...eikä edes kauppaan pääse....niitä virsiä lauletaan siinä ryhmässä koko ajan. Ja tottahan se on. Me yksinäiset, vanhat ihmiset olemme koko yhteiskunnan hylkäämiä, ei meistä välitä lapset, eikä työikäiset, nuorista puhumattakaan, kyllä meidän on ihan itse järjestettävä oma elämämme , sen puitteet ja etsittävä itsellemme seuraa, jos yksinäisyys alkaa liikaa ahdistaa.! Vastasin kahdelle naiselle, toiselle,  että voin tulla puhelinkaveriksi ja joskus vaikka lähteä häntä kasomaan sinne Nurmijärvelle, missä hän yksinään kököttelee vieraaassa ympäristössä pienillä tuloilla niin, ettei ole varaa edes kunnon asuntoon...ja toiselle, joka asuu muutaman kilometrin päässä täältä nykyisestä kodistani, että voin 1-2 kertaa viikossa nappata nänet mukaan kauppareissulle, niin pääsee edes kauppaan. Siitähän ei minulle todellisuudessa ole oikeastaan mitään vaivaa, kun hänen kotinsa ohi joka tapauksessa ajan, menen melkein minne tahansa asioille! Nyt odottelen, vastaako kumpikaan ja jos niin mitä!  Tässäkin tilanteessa väitän, että itsestä on paljon kiinni se, miten yksinäisyyteen suhtautuu ja mitä sen torjumiseksi on valmis tekemään. Ja taas kerran väitän, että kun tarjoat auttavan kätesi jollekin, saat se takaisin korkeojen kera jollain muulla tavalla! Katsotaan, miten käy!!