Uudet tuulet

5.2.2025

Runebergin päivä. Pilvinen, pakkasta juuri ja juuri asteen verrana. luntakin on sadellut, mutta onneksi aika vähän. - Minusta on tullut hiljalleen lunta inhoava, körttyisä ihminen...lumi aiheuttaa minulle lisäkustannuksia, kun en kykene enää itse lumitöitä tekemään ja kaiken lisäksi se vaikeuttaa muutenkin kömpelöä liikkumistani, kun saa kaiken aikaa pelätä lentävänsä nurin ja sen seuraukset voivat olla tosi ikäviä katkenneista luista, mustelmista ja tolkilleen kipuamisesta alkaen. Olen siin vanhemmiten aito kesän lapsi...syntynyt kesällä ja rakastan kesää.

Viime syksy oli rankkaa aikaa vähän joka suhteessa. Yksin jääminen toi mukanaan myös ongelmia, joita en osannut odottaa. Tytär, joka on aina ollut minulle hyvin läheinen, osoittautui kylmän laskelmoivaksi ja sekoitti täydellisesti isännän ja minun perinnönjakosysteemin.Sillä seurauksella, että olemme hädin tuskin puheväleissä ja minun on pakko pistää oman osuuteni testamentti kokonaan uusiksi... Se on vahinko, koska olimme tehneet testamenttimme hyvin tarkkaan laskien niin, että siitä olisi riittänyt kiva pesämuna kummallekin lapselle ja tasapuolisesti myös heidän lapsilleen, Oletettavaahan joka tapauksessa on, etten minäkään ikuisesti elä, niin kuin ei vielä kukaan ole elänyt. - VAikka välillä irvailenkin, että tavoitteeni on elää 102 vuotiaaksi. - No, nyt on asetelmaan sen edelllisen testamentin jälkeen tullut mukaan vielä yksi uusi vauva, jolle tietysti myös pitäisi saada jätettyä jotain pientä, kivaa... Toivottavasti kuoelma ei korjaa minua, ennen kuin ehdin tämän paletin käydä uudestaan läpi. KAikkein parasta tietyisti olisi, kun ehtisin pistää menemään itse kaiken omaisuuden, niin ei tarvitsisi jälkeen jäävien vastaanottaa tai kieltäytyä siitä, mitä kullekin olisi tulossa...

No myrskyisän kesän jälkeen, kun yksinäisiä tunteja kertyi paljon, oli aikaa ajatella asioita monelta kannalta ja huomata, että toisen pois menon myötä todella moni asia on muuttunut pysyvsti. Myös ystävien osalta joidenkin käytös minua kohtaan muuttui. Olen vuosien varrella lukenut ja kuullut joidenkin kertomiksia siitä, miten miehen kuolema lopetti pariskuntien yhteydenpidon leskeen. En koskaan ajatellut, että se olisi mahdollista meidän ystävien kanssa... Ei se ihan niin ole kyllä mennytkään, mutta syy voi olla se, että ystävistäkin toiset ovat jääneet leskeksi jo aikaisemmin.

Joidenkin ystävien suhtauminen on tullut ihan puskista. Eräskin, jostain 70-luvun alkupuolelta tuntemamme , minua jonkun vuoden vanhempi rouvakin, joka luona poikkesin aina silloin tällöin ohimennessä kahvilla ja rupattelemassa, kun hän ei enää oikein kotoaan mihinkään pääse liikkumaan, ilmoitti minulle hyvin suoraan ja suomeksi, että " toivotan sinulle kaikkea hyvää jatkoon. Minä en tarvitse yhtään mielenterveyspotilasta enempää lähelleni, joten kaikkea hyvää! Minulla on tapana auttaa ihmisiä, ei torjua!" - ??!!  - Taustaa sen verran, että hänellä oli joku puolituttu nuorehko nainen, joka sairasti skitsofreniaa ja oli  kantanut kimpsunsa ja kampsunsa tämän rouvan kotiin ja hävinnyt taksilla jonnekin toiseen kaupunkiin ja sanonut vaan tulevansa pian takaisin...ja rouva sitten minulle ihmettelemään, mitä hänen pitäisi tehdä, kun hän ei ole koskaan ollut tekemisissä mielisairaiden ihmisten kanssa. - Minä tietysti sanoin, että jos diagnoosi on skitsofrenia, sinä et voi tehdä muuta kuin yrittää saada hänet menemään hoitoon. Se on ainoa tapa auttaa. - Minullahan äiti taisteli vuosikausia skitsofrenian kanssa, joten olin käytännössä kokenut sitä laatua ihan tarpeeksi. Ja nyt sitten kun kerroin hänelle, että omakotitalon ylläpito ei ole itselleni enää järkevää ja olen ajatellut hankkia edullisen rivitalo-osunnon toiselta paikkakunnalta, hän piti ratkaisuani mielisairaan touhuna!  Mietin pitkään, että kolahtiko asia hänelle omaan nilkaan niin pahasti, että se oli  hänelle ainoa tapa hoitaa  tilanteen seuraaminen lähietäisyydeltä näkymättömiin? - Hänellä itsellään olisi ollut sama ratkaisu ihan varteenotettava tie helpompaan asumiseen ja vanhuuteen... Nyt on jo muutama kuukausi kulunut, enkä tiedä hänestä enää mitään. En edes, onko vielä hengissä vaiko ei...Eihän minusta hänelle mitään isoa apua tietenkään ollut, mutta tiesin kuitenkin olevani poikansa lisäksi lähes ainoa ihminen, joka siellä suht säännöllisesti kävi...toi joskus kaupasta kahvia ja tupakkia tai jotain muuta tarpeellista...No, se oli silloin... pitänee vaan jaksaa ymmärtää, että olemme kaikki kuitenkin aika erilaisia ihmisiä...

Tuo ajatus uuden elämänmuodon rakentamisesta kuitenki jäi päähäni kytemään ja ostin itselleni toisen kodin Heinolasta. Se on minulle ennestään jossain määrin tuttu kaupunki, kun vanha mökkimme oli Vuolenkoskella, joka on siinä naapurikunnassa Iitissä ja siellä aikoinaan väillä kaupassa käytiin jne. Lisäksi siinä lähelläa asuu muutamia kivoja sukulaisia, joista osa on itseäni nuorempia ja pikkuisen parempikuntoisia kuin itse olen, joten voin olettaa heidän edes joskun käyvän omilla asioillaan liikkuessaan moikkaamassa minuakin. Täällä Sipoossa tänne ei kukaan tule ohimennessään...ja monen mielestä tämä on liian kaukana ja julkinen liikenne kestää tolkuttoman kauan, jos ei itsellä ole autoa...Näinkin varmaan asian voi kokea.

Vielä en ole kokonaan muuttanut Heinolaan, mutta olen siellä jonin verran jo ollut ja hiljalleen sakennellut siitä omanäköistä kotia. Vielä täällä Talmassa on paljon tyhjennettävä, mutta pala kerralleen... toivon, että joskus kesällä saisin sen verran apuja jostain, että loput minulle tärkeät tavarat saadaan sinne, niin sitten voin miettiä, mikä on tämän talon tulevaisuus, vai onko sitä meidän piirissä enää ollenkaan...Talohan on tosdella hyvä ja hyvssä kunnossa, että sen puoleen tässä olsi jolekin perheelle hyvä koti ja paljon mahdollisuuksia...