Mutkikas polku edessä

Avioliittoni kesti 58vuotta, 12 päivää. Se päättyi puolison kuolemaan maaliskuun lopulla, kun kevät ja kesä tappelivat ja lunta tuiskutti aina silloin, kun olit ehtinyt vaihtaa vähän kevyempiin vaatteisiin ja kun autokansa oli vaihtanut autohinsa kesätassut

Avioliittoni oli kait melko tavallinen tarina siihen aikaan....Sanottiin "Tahdon" seurakuntakappelissa kahden todistajan läsnäollessa ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Avioliittoon tarvittiin vanhempien lupa, kun siihen aikaan täysi-ikäisyysraja oli 21 vuotta. Lupa heltisi ehdolla, että tekisimme avioehtosopimuksen, joka sulkisi pois puolisolta avio-oikeuden mm. perittyyn omaisuuteen. - Molempien vanhemmat olivat eronneet ja äidit pelkäsivät, että ainoiden lasten uudet puolisot olisivat vain kärkkymässä toisen omaisuutta. Se pikkuisen harmitti, etenkin, kun meistä kumpikaan ei juurikaan omaisuutta ja rahaa arvostanut. Lisäksi minun äitini kielsi isääni osallistumasta häihin, koska ei halunnut sinne hänen uutta vaimoaan, joka oli suoraan sanoen paljon isääkin enemmän alkoholisoitunut, kova ääninen häirikkö. Minä loukkaannuin niin paljon isän puolesta, että peruutin sitten koko hääjuhlallisuudet, enkä suostunut menemään edes hääkuvaan.

Alku oli siis aika teatraalinen, mutta kaikki tasaantui kuitenkin ajan kanssa ja elimme aika tavallista perhe-elämää.Saimme kaksi ihanaa lasta ja teimme töitä ihan hirveästi molemmat, että saatiin hankittua meille jossain vaiheessa oma asunto ja myöhemmin mökki yms. mukamas tarpeellisia asioita. Taka-ajatuksena oli tietysti se, että kun olimme molemmat kokeneet sodan jälkeisen maailman puutteen kaikesta, meidät oli kasvatettu sästämään pahan päivän varalle ja olemaan tarkkoja vähän kaiken kanssa.  - Nyt jälkeen päin, olen karvaasti saanut tuntea myös sen taustan tuomat huonot puolet, kun kaikki paikat pursuaa tavaraa, jota ei ikinä kukaan tarvitse, mutta jota on kertynyt kaikki kaapit ja varastot pullolleen ja josta ei nyt sitten tahdo millään päästä eroon, ei sitten mitenkään!

Nyt tuo avioliittoi siis päättyi  nelisen kuukautta sitten, kun mieheni menehtyi agressiiviseen maksasyöpään. Mies, joka ei ryypännyt, eikä tuopakoinut, sai kokea ikävän ja kivuliaan lopun jota varjosti vielä muistisirauskin. Toimin viimeiset puolitoista vuotta käytännössä hänen omaishoitajanaan, vaikka en siitä rahallista palkkaa saanutkaan. Kaiken lisäksi 9 vuotias koiramme kuoli kolme viikkoa ennen isäntää. Asuimme omakotitalossa ja kun uurnanlaskun jälkeen tulin tyhjään, isoon taloon. Tunsin todella olevani yksin! En tiedä, kumpaa kaipasin enemmän, koiraa vai isäntää. Isännän pois menoon olin ehkä asennoitunut paremmin sairauden edetessä, mutta koirasta luopuminen oli ihan hirveää...se oli aina ilmoittanut pienellä haukahdiuksella jos joku tuli pihaan, se tarkisti aina illalla ja aamulla, että minulla oli kaikki hyvin. Kävi sanonmassa hyvää yötä ja hyvää huomenta ...eli rinnallani niin monessa asiassa silloinkin, kun isännän kunto oli jo todella surkea. Se pyysi päästä tarpeilleen pihalle, kun näki, ettei sen kanssa kukaan jaksaisi lenkille lähteä. Se luki kaikki ajatukseni vaivatta ja oli lojaali aina. Sanoinkin, ettei koira voisi olla parempi. Se oli täydellinen.

Nyt kun hauta on luotu umpeen ja koiran tuhkauurna seisoo makuuhuoneeni vitriinikaapissa, yritän vähitelleen siivoilla isännän vaatteita, työkaluja, kenkiä, CD levyjä ja filmejä pois, törmään koko ajan siihen, ettei omat voimat edes tahdo riittää kaiken selvittelemiseen ja talosta ulos siirtämiseen saati sitten tulevaisuuden suunnittelemiseen.. Kumpikaan lapsista ei ymmärrä ollenkaan omaa tilannettani, eivätkä tajua, että olisin tarvinnut ainakin alkuun hurjasti apua asioiden hoitamiseen ja myös henkiseen jaksamiseen seuraa ja osallistumista asioiden käsittelyyn. Ihan ulkopuoliset ihmiset ihmettelevät, miten lapset eivät auta ja tue minua. Sekin loukkaa ja harmittaa. Minä en syytä lapsia. näen sen paremminkin niin, että he eivät vaan ymmärrä omien työ- harrastus ja perhekuvioidensa keskellä, miten hirvittänän yksin olen 24h/ vrk!  Heillä itsellään on pilvin pimein kontakteja toisiin ihmisiin ja perheeseensä ja vielä harrastukset päälle. Kyllä siinä vuorokauden tunnit joskus käy vähiin. Tiedän sen omasta kokemuksestani, koska minäkin olen ollut aina aktiivinen tekijä vaikka missä. Nyt tilanne on vaan täysin toisenlainen. 

Oma sairasteluni neljän viimeisen vuoden aikana on johtanut myös siihen, että fyysinen kuntoni on joiltain osin todella heikko. Selkä ei kestä paljoa kävelyä, se ei kestä myöskään nostamista ja kantamista. Kaupasta on vaikea saada ostoksia tuotua kotiin ja kannettua sisälle. Siivooja on hoitanut imiroinnin ja lattioiden pyyhkimisen jo useamman vuoden, Viime talvena oli myös pakko ostaa ulkopuoliselta firmalta lumityöt ja nyt kesällä pihatyöt, kuten nurmikon leikkaus yms. Rahaa palaa ja kun toisen eläke on pois käyttörahasta, alkaa pää tulla vetävän käteen niin talon ylläpifdon, ruuan kuin lääkkeidenkin kanssa. Jatkuvati pitää miettiä, mitä voi, mitä ei voi tahdä/teettää. Kaiken lisäksi aikaa menee ihan hulluihin selvittelytöihin, kuten maksumuistutusten selvittämiseen, kun alkuperäistä laskua ei ole tullut ollenkaan ja sitten tulee karhukirjeitä niistä- Samoin joku kotiavun laskukin, joka tuli isännälle ajasta, jolloin hän oli jo kuollut! Ja nyt viimeisin vitsi on, kun  hänellä oli yksi vanha pankkitili, jonne on tullut vain esim. veronpalautukset, jos sellaisia on tullut. Mies ei koskaan tykännyt käyttää mitään kortteja ja tuuppasi kaikki pankkiasiat aina minun hoidettavakseni kun PIN.koodien muistaminen oli hänelle aina vaikeaa. Niinpä tämä yksi tili on sitten hänen nimellään, mutta minulla on siihen ainoana ihmisenä käyttöoikeus ja nyt sitä tiliä ei muka voi lopettaa, kun lopettamiseen vaaditaan omistajan allekirjoitus ja hän on tuhkana Hietaniemessä! Tilistä peritään parin euron tilinhoitomaksu/kk. Nyt odotan mielenkiinnolla, miten aikovat sitä sitten periä, kun tilin saldo menee nollille! Minultahan sitä ei voi periä ja kun kuolinpesä ei ole omistaja, niin ei sitten sieltäkään...joten...antaas katsoa, mikä on lopputulos!